Viimeisenä iltana Pekingissä menin syömään kiinalaista Tiananmenin kupeeseen kiinalaisen ystäväni kanssa. Tilasimme kiinalaisittain tyypillisen tapaan liian paljon ruokaa; pöydässä oli dumplingseja, papuja, possua ja yhtä mun lemppariruokaa di san xiania (地三鲜) eli munakoisoa, vihreää paprikaa sekä perunaa herkullisessa kastikkeessa. Ruokaa jäi paljon yli. Itse asiassa annokset näyttivät melkein siltä, että emme olisi syöneet niistä puoliakaan. Ainoastaan kaikki dumplingsit jaksoimme popsia loppuun saakka.

Pohdimme siinä sitten mitä tekisimme kaikelle ylijääneelle ruualle. Olin juuri oppinut uuden kiinalaisen sanan da bao (打包), joka tarkoittaa take-awayta. Tiesin kuitenkin, että da bao olisi tilanteessamme mahdoton, koska aioimme jatkaa iltaa vielä Houhaihin. Niimpä sanoin puolitosissani, että viedään ruuat Pekingin köyhille. Kiinalainen ystäväni mietti vähän aikaa sanomaani ja innostui sitten ehdotuksesta. Pyysimme tarjoilijaa da bao:maan ylijääneen ruuan, ja saimme mukaamme kassillisen tyroksipakattua ruokaa.

Sitten lähdimme etsimään köyhiä. Kadulla, jossa ravintola sijaitsi, heidän löytämisensä ei luulisi olevan hankalaa. Ravintola kun sijaitsi turistikohteiden Jingshanin ja Tiananmenin välissä. Kuitenkaan yhtäkään kerjäläistä ei tullut vastaan. Ainoastaan yksi pullonkerääjä tonki läheistä roskista.

Jouduimme sitten hetken päästä luovuttamaan. Kiinalainen kaverini tiesi lopulta syyn kerjäläisten mystiseen katoamiseen katukuvasta. Kiina viettää suurta 60-vuotis juhlapäivää, ja hallitus on valmistaunut tapahtumaan muun muassa ”siistimällä katukuvaa”. Tuota juhlapäivää vietetään lokakuun ensimmäisenä päivänä.

Jatkoimme matkaamme sitten Houhaihin. Sielläkään ei näkynyt kerjäläisiä. Sen sijaan opettajia oli liikenteessä. Kyseisenä päivänä vietettiin opettajien päivää, mikä tarkoittaa kaikille opettajille (ja opiskelijoille) puolen päivän mittaista lomaa.

 

Nyt olen takaisin Suomessa. Olen ollut täällä jo kohta kolme viikkoa. Lentomatka takaisin Suomeen Moskovan kautta oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Viereeni istui hauska kiinalainen setä, joka huolimatta viiden kuukauden oleskelusta Australiassa ei osannut sanoa englanniksi muuta kuin ”hello” ja ”thank you”. Puhuimme sitten kiinaa, mikä oli hauskaa. Kiinalainen setä sattui olemaan eläkkeellä oleva opettaja joka oli turistimatkalla Moskovaan neljänkymmenen muun kiinalaisen kanssa. Jos en ymmärtänyt jotain mitä hän sanoi, hän kaivoi esiinsä muistilehtiön ja alkoi piirtämään kiinalaisia merkkejä sekä kuvioita selittääkseen asiansa.

Samalla rivillä, missä paikkamme olivat, istui myös kaksi venäläistä. He olivat erittäin herttaisia ja ystävällisiä siihen saakka, kunnes alkoivat juomaan vodkaa. Toinen venäläisistä – jonkin Moskovan yliopiston biolääketieteellisen tiedekunnan pääjehu – alkoi vähän liian läheiseksi. Hän olisi halunnut väkisin esitellä minulle kaikki Moskovan nähtävyydet, vaikka yritinkin hyvin selkeällä palikka-englannilla selittää, että ei en ole menossa Moskovaan vaan vaihdan vain konetta siellä. Lisäksi jouduin pitämään sudoku-tehtävä-lehdestäni kaksi käsin kiinni, ettei professori olisi repinyt sitä pois minulta sopimattomana nuorelle naiselle. Toinen venäläisistä oli taas reissanut autolla perheineen Suomessa ja hänellä sitten riitti puhuttavaa niin Savonlinnasta, Turusta, juhannuksesta kuin Helsingin huonoista parkkipaikoista. Sain venäläisiltä kahteen kertaan heidän käyntikorttinsa. Kahteen kertaan siksi, koska he unohtivat toista kertaa käyntikorttiaan antaessaan, että olin jo semmoisen saanut.

Lennon laskeuduttaessa kukaan ei jäänyt (minä mukaan lukien) odottamaan mitään koneen täydellistä pysähtymistä, vaan kaikki ryntäsivät käytävälle repimään laukkuja alas. Tässä vaiheessa lentoemot syöksyivät koneen käytäville karjumaan – kyllä karjuman – että nyt kaikki istuu alas ja odottaa kiltisti että kone on kokonaan pysähtynyt. Matkustajat tottelivat – tosin vastahakoisesti joko tuhahdellen tai hymyillen.

Moskovan lentokenttä oli sekava. Ehdin kuitenkin hyvin finskin jatkolennolle. Odotusaulassa oli rauhallisesti odottavia, hiljaisia ja suurikokoisia asiakkaita. Koneen laskeuduttua Helsinki-Vantaalle olin ensimmäisenä ryntäämässä koneen vieressä odottavaan bussiin. Siellä sitten odottelin kärttyisän hermostuneesti muita suomalaisia, jotka eivät osanneet käyttäytyä vaan olivat luvattoman hitaita laukkujen keräämisessä sekä siirtymisessä.

 

Aika Suomessa on mennyt nyt hyvin. Olen tottunut jo aika hyvin elämänmenoon täällä. Hongkongin ja Pekingin ajat tuntuvat irrallisilta kokemuksilta. Opinnollisesti en saanut Kiinasta niitä vastauksia, joita laatimassani motivaatiokirjeessäni silloin aikanani rustailin. Olen entistä enemmän sekaisin, enkä tiedä mistä aloittaa gradun kirjoittaminen täällä Oulussa - jos aloittaa ollenkaan. Huoh. Annan itselleni vielä ainakin puolivuotta graduvapaata aikaa, jotta ehdin kunnolla miettiä. Kai se aika tärkeä päätös on kuitenkin.

On silti hyvä olla Suomessa taas..